Kehostani löytyy asioita, joista en pidä. Toimintakaavakseni näiden asioiden suhteen on vakiintunut seuraava; jotta päästään ongelman paikantamiseen asti, on ensin hyväksyttävä nykytilanne. Tämä on ainakin minulle ollut kaikkein haastavin vaihe. Koska hyväksymiseen kuuluu tuskallisia asioita, kuten katsominen, koskeminen ja tutkiminen. Voisin kertoa teille tarinoita siitä, millä tavoilla itsensä fyysistä kohtaamista voidaan välttää. Mutta puhutaan siitä jokin toinen kerta.
Kun sitten
olemme todenneet, että voihan vittu, siinä se rasvakudos nyt vaan on. Vihaan
figuuriani ja sitä miten tämä koko maailma katsoo minua. Inhoan ääntäni, joka
särkyy epävireisenä ja liian korkeana omissa korvissani. En voi laulaa. En
uskalla mennä liikkumaan ainakaan julkisille paikoille. En enää.
Kun
ongelma on paikannettu, seuraa kinkkinen kysymys; mitä voin tehdä asialle?
Tähän mennessä olen yrittänyt opetella pitämään kehostani ja tutkia sen avaamia
mahdollisuuksia. Voisin olla pornomalli. Voisin toistaa loputtomiin jotain
sellaista kuvaa kehollisuudesta, johon en koe itse sopivani. Olen jopa
opetellut nauttimaan siitä. Minusta on tullut oman elämäni Drag Queen. Rakastan
tekoripsiä ja korkokenkiä, alusvaatteita ja tyttöilyä tasan niin kauan kun se
tapahtuu kotonani suljettujen ovien sisällä.
Olen päässyt ja joutunut kokemaan, millaista on elää feminiinisessä naiskehossa tässä yhteiskunnassa. Minulle on tarjottu ilmaisia drinkkejä vain, koska olen asetellut rintani oikealla tavalla. Minua on hyysätty ja ajettu autolla kotiin pussailupalkalla. Kehoani on ylistetty ja kadehdittu, naitu ja lääpitty. Olen pitkän aikaa tietoisesti huorannut tälle maailmalle, sallinut ihmisten katsoa ohitseni ja kuvitella minut jonkinlaista naisen ideaa vastaavaksi venukseksi. Minun osaltani tuossa kanssakäymisessä ei ole ollut mitään aitoa. Minä en ole ollut olemassa.
En jaksa
leikkiä tätä leikkiä enää. Sillä psyykeeni on siinä pisteessä, että se sanoo
pian poks. Sitten minä en enää käy töissä, en opiskele, en maksa veroja. Minä
haalistun entisestäni ja lakkaan vielä kokonaan olemasta.
Tässä
pisteessä minä sitten soitin sen lääkäriajan viime vuoden puolella. Huomenna
menen kinuamaan lähetettä transpolille. Vielä ei hirvitä, sillä olen aivan
varma että tämä on nyt askel oikeaan suuntaan. Tässä kohtaa aion tunnustaa,
että en tiedä miten paljon tulen avaamaan tässä blogissa tuntojani ja
mietteitäni liittyen varsinaiseen transprosessiin. Olen vasta itsekin opiskelemassa itseäni, enkä usko pystyväni jakamaan siitä juuri nyt kuin
hyvin pieniä spesifejä osasia.
